Välillä yritän kirjoittaa aamusivuja, mutta yleensä en muista/ehdi/jaksa/etc. Laura kirjoittaa joskus tunnin tekstejä ja niin minäkin tänään toimistolla kirjoitin melkein kokonaisen tunnin (n. klo 14.56–15.52), kun mistään muusta ei tullut mitään. Sen kummemmin suunnittelematta tai hiomatta.
olen niin väsynyt, etten pysty enää mihinkään. mihinkään. olen istunut viikon tässä paikallani, nojannut leukaa käsiin ja tuijottanut vuoroon ikkunasta takapihan nurmikkoa, vuoroon älypuhelimen näyttöä. pitäisi tehdä viimeiset työt ennen kesälomaa, mutta minun sisälläni ei ole enää mitään muuta kuin kiehuvaa tuskaisuutta.
lääkäri sanoi, että ole kaikessa rauhassa. tee kaikessa rauhassa, valmistele syksyä varten, älä ota paineita. mutta heti kun palasin, unettomuus palasi. tuskaisuus ja korvennus rinnassa palasivat. venyvä väsymys, joka painaa silmäluomia iltaisin muttei anna nukahtaa, itkettää herätyskellon aamuisin soidessa ja tekee illoista tahmeita, hiljaisia, mitäänsanomattomia.
toimiston pihalla nurmikko on vihreä, aurinkoisina päivinä siellä makaa ihmisiä mutta tänään ei ketään. lokit lentävät kaaressa sen yllä. iltaisin kuulen niiden kirkunan ikkunasta, kirkunan ja ihmisten ilonpidon. pidän ikkunaa auki vaikka palelee, jotta kuulisin. että maailmassa on vielä elämää.
olin ajatellut kirjoittaa tunnin tekstin, mutta tunti on niin pitkä aika että. varsinkin tällaisina hetkinä ja päivinä tunti on sanoinkuvaamattoman, puuduttavan, piinaavan pitkä aika. minä kääntelen päätäni ja nyrjähtäneeseen lapaan sattuu, aina johonkin sattuu lapaan selkään päähän taikka sydämeen. se saattaa olla lainaus jostakin laulusta minä en ole varma.
käännän päätäni oikeaan ja näen isoruutuisen ikkunan vihreän nurmen ja keltaisen taksin joka kylkiteippausten mukaan vie lentokentälle. käännän päätäni vasempaan ja näen joogaavan karhun jalkapallopojan ja puuväreillä piirretyn keijuprinsessan. siinä minun voimaeläimeni. en tiedä voiko niitä sanoa supervoimiksi.
välillä minä nousen käyn puuteroimassa nenän postilaatikolla huuhtelemassa kahvikupin täyttämässä vesilasin tai venyttelen. mitä tahansa, jotta aika loikkaisi vähän tavallista pidemmälle. mitä tahansa, jotta minä en hajoaisi enempää, en päästä enkä lihaksista. eikä minuutteja ole kulunut vielä kymmentäkään.
välillä minä katson vahingossa uutisia. näinä aikoina uutisia ei pitäisi katsoa, sillä ne eivät ole koskaan hyviä. näinä aikoina pitäisi lukea kirjoja. näinä aikoina pitäisi paijata ja olla paijattavana. näinä aikoina pitäisi syödä mansikoita ja jäätelöä meren rannalla ja hikoilla sopivasti. näinä aikoina olisi parasta kaivautua peittomajaan ja jäädä sinne, kunnes koittavat paremmat ajat.
toiset sanovat, että ei saa lannistua. ei saa jäädä tuleen makaamaan. ei saa luovuttaa nyt nimenomaan NYT EI SAA luovuttaa. paremmat ajat eivät koita jos me jäämme peittomajoihin. paremmat ajat eivät tule, ne tehdään.
mutta tiedättekö, minä en nyt jaksa. minä en nyt pysty muuhun. minä olen pystynyt niin kauan, niin moneen. nyt minä haluan vain olla ja ottaa sumuisia kuvia kirjapinoista ja kirjastoista ja pallokentistä ja toisista, yhdentekevistä asioista. siitä mikä silmiin osuu. minä haluan syödä suklaata tiistaisin. minä haluan syödä ruoan sängyssä ja olla tiskaamatta viikkoon ja laulaa ihan vähän.
minä haluan kuulla lokkien kirkuvan.
minä olen kirjoittanut TÄRKEÄT ASIAT sateenkaarenvärisille liimalapuille, järjestänyt ne päällekkäin ja rinnakkain, alleviivannut toisen sateenkaaren värisillä kynillä, repinyt laput ja kirjoittanut uudestaan. silti takaraivossa ja toimistossa on yhtä harmaata.
minä olen liimannut toiselle seinälle värikkäitä kuvia ja kasannut kirjapinoja. toiselle seinälle sain kuolemasta kertovan taulun.
minä voin tehdä kaikenlaisia asioita enkä sittenkään pääse eroon niistä toisenlaisista.
minä olen virttynyt tai jokin on, mieli vai – maailma? eikä virttymystä katsota hyvällä niin kuin virittyneitä, virkeitä, viattomia siis niitä joissa ei ole vikoja. mutta kukaan ei epäile mitään, riittää että minä istun tässä ja naputuksen ääni kuuluu näppäinten ja kirjainten, kirjaimet ovat minun työni eivät tällaiset mutta samalta ne kaikki kuulostavat kun tarpeeksi hajamielisesti kuuntelee.
hajamieli, sellainen minunkin mieleni on ja nyt se harhailee tavallistakin enemmän, hajaantuu hukkuu hapertuu tahtoisin vielä sanoa siroaa mutta siihen päättyvät alkusoinnut ja alkusoinnuista minä pidän, loppusoinnuista en niinkään.
osa siitä palautuu ja virkoaa kun astun toimiston ovesta ulos ja vielä toimistorakennuksenkin ovesta ulos. otan kuninkaallisen pyöräni ja ajaa viiletän kaupungin kehnoja pyöräteitä liian lyhyessä hameessa ja liian viileässä ilmassa sääret paljaina. nyt kun olen taas tottunut paljaisiin sääriin en suostu enää niitä peittämään vaikka aurinkoa ei ole, ei ole kunnolla ollutkaan. vain muutamana päivänä ja juuri niiden päivien aikana minä ja sääret totuimme. ensimmäisenä päivänä meihin paloi jälkiä, sen jälkeen olemme pärjänneet.
kotiin pitäisi polkea kaupungin jyrkin ylämäki mutta minä huijaan otan kiertotien ja ajan keskustan kautta ja vasta sen toista laitaa takaisin ja sielläkin joutuu ajamaan mäkiä mutta helpompia. jos tahtoo asua mäen päällä joutuu aina kiipeämään mäkiä mutta toiset mäet ovat pidempiä ja loivempia kuin toiset, eivät välttämättä pienempiä mutta helpompia kestää.
väliin tuijotan taas ulos ikkunasta kädet lanteilla niin kuin miettisin oikein tiukasti jotain. oikeasti yritän vain pitää silmät hereillä peitellä haukotuksiani. taivaastakaan ei näe mitään, se on kokonaan pumpulinvalkoisten pilvien peitossa. jonain päivänä, jonain päivänä vielä minä teen kaiken mitä pitää. järjestelin tänään jo kaiken pinoihin ja listan olen tehnyt jo sitä aiemmin ja ne sateenkaarenväriset liimalaput ja ne toisen sateenkaaren väriset tusseilla piirretyt alleviivaukset kaiken sen minä olen tehnyt jo enää täytyisi tehdä ne asiat. jonain päivänä minä teen.
oikeastaan ei kai kuuluisi pitää taukoja, ei tuijotella ikkunasta kädet puuskassa eikä nojailla käsiin ei haukotella eikä nousta hakemaan vettä (juomatauko) eikä juoda sitä vaan pitäisi kirjoittaa yhteen pötköön kaikki mitä mieleen tulee mutta siihen minulla on vielä matkaa.
asiat eivät tule minun mieleeni pötkönä vaan yksi kerrallaan pudoten ja ennen kuin ne voi sanoa, niistä pitää jo kutoa edes puolikkaita lauseita ja siihen menee aina aikaa. minun lauseeni tulevat nopeammin kuin monen muun lauseet mutta hitaammin kuin yksittäiset katkeilleet sanat tai ajatustenpötköt.
lisäksi minun siiventynkiäni kivistää vaikka yritän istua mahdollisimman hyvässä asennossa selkä suorassa olkapäät alhaalla ja kyynärät pöydän päällä alavatsa tiukkana niin kuin kuuluu tehdä istuessa seistessä maatessa juostessa potkaistessa joogatessa toista ihmistä maatessa ja aina hamaan loppuun saakka. mutta siiventyngässä taitaa olla minun heikko kohtani.
tai yksi niistä minusta tuntuu että minussa on toisiakin heikkoja kohtia, aika monia. eivät välttämättä aina samoina päivinä ja yhtä aikaa mutta joskus niinkin.
tällaista oli joskus olla kaupassa töissä kun ei ollut yhtään asiakasta ja oli jo tehnyt kaikki rästissä olleet ja tarkistanut kahteen kertaan ja toistanut samat yhdentekevät lauseet niin monesti, ettei enää yhtään kertaa jaksanut varsinkin kun on tällainen kuin minä olen, että juttelu ei sillä tavalla juurikaan kiinnosta, mutta sulkemisaikaan oli vielä tunteja.
täällä ei ole sulkemisaikoja, työt kasaantuvat pinoiksi minun työpöydälleni ja sähköpostiini ja niskani päälle niin, että painun kumaraan (ja ne siiventyngät särkevät ilmankin) ja valvon pitkät yön tunnit kun aika tuntuu loppuvan. mutta nyt tuntuu kuin aika ei loppuisi milloinkaan ja että eivät nämä työtkään tekemällä minä tiedän senkin jo.
välillä minä pyöritän hartioita niistä kuuluu niin kova rutina että se peittäisi näppäilyn äänetkin ehkä alleen mutta varmasti en voi tietää sillä niitä kahta en osaa sentään tehdä yhtä aikaa. kun pyörittää hartioita niin että rutisee, päähän tulvahtaa yhtäkkiä jostain tuoretta verta mutta siitä ei välttämättä tule yhtään parempi olo vaikka sanontojen perusteella niin voisi luulla. oikeasti siitä tulee huimaus ja vähän heikontekoa. sitten täytyy taas juoda vettä, koska kaikkien tarinoiden mukaan vesi auttaa maailman kaikkiin vaivoihin. vaikka sokkiin se esimerkiksi ei auta, sokkipotilaalle ei saisi antaa vettä ja minua vieläkin kaduttaa, että annoimme vettä sille pojalle, joka kerran 11 vuotta sitten pää pesäpallomailoilla tohjoksi lyötynä soitti aamukolmelta ovikelloa ja pyysi apua (koska sille oli kerrottu, että siinä talossa asuu poliisi vaikkei se poika sitä myöntänytkään). mutta soitimme myös sen äidille ja sen äiti vei sen päivystykseen ja luulen, että me kaikki opimme siitä yöstä jotain.
eikä sitten voi oikeastaan sanoa enää muuta.
glorious headfuck 