kylmä

palelevat sormet 
työnnetään paidanhelmojen alle
housujen vyötärönauhojen alle
kunnes hiki virtaa

sydämet pysyvät roudassa
aamuöisin vieressä makaa
jäähtynyt ihmisenjälki

minun rintoihini
jää mustelmia 
kun lämmin suu
kun kiihkeä veri nousee?

kun kivenkovat
vaikka hellyydessä heikot
purevat jäämustelmia.

Mainokset

merihaan laitaan asti

kävele kanssani koko matka
Merihaan laitaan asti
sellaisena päivänä 
kun tuuli on niin vahva
että se taivuttaa puut rungoista asti
ja painaa minun selkääni niin 
etten saa itse valita askeliani

katso hyistä marraskuun merta
ja tajua, että on päiviä jolloin
minun sisälläni on sama meri
ota minua kädestä
jos minusta tuntuu siltä
pidä kiinni
jos sinusta tuntuu siltä


ruuhkavuodet

tulee sellainen vuosi

kun ehtii viedä roskat ulos
kammata tukan
syödä lounaan istualtaan ja
harjata alahampaatkin

ne lupasivat minulle kiireiset vuodet
lapset autot pihat koirat ja 
paikoillaan pysyvät miehet
miehet paikallaan

minä valitsin toisenlaiset
kaupungit ja suuremmat maat
kirjapinot, junaraiteet
katulamput viinipullot
loputtomat aamuyöt
kalmanlinjasta toiseen juoksemista

ne eivät pidä minun 
ruuhkiani minään
vaikka yhtä lailla täysiä
ovat vuodet

yhtä helposti
voi kadota
yhtä paljon kadottaa
ja löytää. 

katson vuosia taaksepäin
kaikki kymmenet
toinen toistaan täydempiä
ahtaampia, kulmista lytymmässä.

tulee toisenlainen vuosi?


tunti toimistolla (keskiviikko)

Tänäänkin kirjoitin. Klo 15.17–16.09.

tänään on helpompi. en vieläkään saa mitään aikaiseksi, mutta olen jo päättänyt, että se ei haittaa. istun tässä ja luen toisten kirjoittamia hyviä sanoja. puhun puhelimessa vähän. teen salaa asioita, joihin tunnen intohimoa ja joita haluaisin tässäkin työssä tehdä mutten oikeastaan koskaan ehdi tai edes saa.

en mene yksin lounaalle niin kuin yleensä vaan suostun työkavereiden kutsuun mutta taivuttelen heidät mukaan itselleni mieluisimpaan paikkaan. iltapäiväkahdelta nousen ensimmäisenä keittämään kahvia enkä mieti, pitävätkö toiset sitä laiskuuden vai ahkeruuden merkkinä. täällä kahvitauot on sovittu yhdeksäksi ja kahdeksi mutta niistä joustetaan ja ne venyvät. kaikesta muustakin joustetaan, kaikki muukin venyy. jos ollaan lähdössä syömään, mietitään ja jahkaillaan ja pohditaan ensin vartti tai puolitoista tuntia. jos sovitaan palaveri, sitä ei koskaan aloiteta minuutilleen tai edes vartilleen täsmällisesti. usein ei tulla edes paikalle täsmällisesti.

minä tulen tavallisesti aamuisin paikalle niin myöhään, etten ehdi aamukahville, mutta jos on sovittuja tapaamisia (ja minulle on muistettu kertoa niistä) tulen aina ennen sovittua aikaa. lounaalle minä menen useimmiten yksin koska niin on helpointa. olen oppinut sen vuosia ja ehkä vuosikymmeniä sitten: yksin, niin on helpointa. siksi minä menen elokuviin teatteriin vaatekauppaan (no, en mene vaatekauppaan juuri koskaan) kirjastoihin jalkapallopeleihin ja matkoille useimmiten yksin.

mutta iltapäiväkahvin aikaan minä olen aina paikalla, kaikkina niinä päivinä kun olen toimistolla paitsi en aina torstaisin koska silloin minun pitää lähteä ajoissa enkä ehdi tuhlata aikaa kahvinjuontiin kesken iltapäivän. muina viikonpäivinä on ja vaikkei olisikaan, olen päättänyt, että niin on hyvä. ja silloin minä nousen, 13.58 tai joskus vasta niinkin myöhään kuin 14.03, josko joku muu sittenkin nousisi aiemmin. jos ei minä nousen ja laitan kahvin tippumaan.

kotona minulla on vain kahvipannu ja siinä keitetään lempeää, hidasta kahvia, mieluiten vasta omin käsin jauhettua mutta minun kahvimyllyni hajosi joskus keväällä enkä ole vielä raaskinut ostaa uutta ja kolme avaamatonta pakettia kokonaisia kahvipapuja odottaa edelleen keittiönkaapissa. aamuisin lempeys ja hitaus ovat joskus kyseenalaisia ja etenkin silloin kahvin käsin jauhaminen saattaa tuntua turhan suureelliselta varsinkin kun usein holautan ensimmäisen annoksen puruja lattialle ja joskus olen tehnyt niin myös vastakeitetylle kahville. tai oikeastaan kahdesti, kahdesti peräkkäin yhden aamun aikana ja samana aamuna hajotin myös kahvipannuni. mutta nyt minulla on uusi, vielä ehjä. kahvimyllyä vain ei ole.

toimistolla ei ole kumpaakaan, toimistolla on vaaleapaahtoista reilun kaupan kahvia paitsi nyt kun kahvin ostamisesta vastuussa oleva työkaveri ei ole töissä, nyt kahvi on lopussa. minä löysin kaapista yhden avaamattoman ja sitten vielä yhden avatun paketin tummapaahtoista kahvia ja sitä olen nyt keitellyt, säästellen ja tavallista hellemmin, vain puolikkaita pannullisia ja niin ovat saattaneet ne aamukahviakin keittävät tehdä, koska yksi paketti on kestänyt melkein kokonaisen viikon. mutta nyt sekin on loppu ja minä pelkään, että avatussa paketissa on väljähtänyttä kahvia.

toimistolla on vaaleapaahtoista reilun kaupan kahvia, valkaisemattomia suodatinpusseja ja mocca master -kahvinkeitin. ja laktoositonta lehmänmaitoa, tällä viikolla pelkästään vaaleansinistä koska tummansininen loppui ja se, joka yleensä ostaa kahvit, ostaa yleensä maidotkin, eikä se ole nyt täällä. minä olen pyytänyt, että se ostaisi minulle soijamaitoa mutta ne vain nauravat ja niin minä juon kahvinkeittimen ja vaaleapaahtoisen kahvin läpi valunutta vettä tummansinisellä tai joskus pahoina päivinä vaaleansinisellä lehmänmaidolla, kun parempaakaan ei ole. huonompaakin voisi olla. iltapäivällä höyryävää, vastakeitettyä ja täsmälliseen aikaan. aamulla haaleaa, termospullosta houkuteltua milloin mihinkin aikaan. yleensä myöhään.

minä olen meistä se joka valvoo öisin ja nukkuu aamuisin ja tulee paikalle kaikkein tai melkein viimeisenä. on toinenkin, joka joskus tulee myöhään mutta se ei useinkaan viivy myöhään toisin kuin minä. ja vaikka päivää voi yhtä hyvin jatkaa loppu- kuin alkupäästä minusta tuntuu silti että myöhään tulevia pidetään laiskempina kuin myöhään lähteviä. eilen minä astuin toimiston ovesta sisään ennen kahdeksaa eikä sitä tapahdu kovin usein mutta eilen minun kotonani oli koko päivän vesikatko ja minä haluan aina lähteä pois kotoa ennen kuin katkot alkavat ja remonttimiehet tulevat. (tai naiset mutta kaikki ne ovat koko remontin ajan olleet miehiä ainakin minun silmiini. yhtenä aamuna oli tulipalo ja silloin tuli palonainen. palo se oli pieni.) siksi minä tulin eilen ennen kahdeksaa ja kun kahvitauon aikaan yhdeksältä raotin huoneeni ovea, toiset meinasivat saada sydänkohtauksen koska kukaan ei ollut tullut edes ajatelleeksi että minä saattaisin olla paikalla, että olisin saattanut tulla jo ennen kuin he tulivat.

mutta ennen kahdeksaa tulemiset, ennen seitsemää heräämiset ne eivät sovi minulle. ja minä olin niin väsynyt ja kiukkuinen koko päivän että ehkä tänään huokaistiin helpotuksesta, kun astuin toimiston ovesta sisään vasta seitsemän minuuttia yli kymmenen. olin seitsemän minuuttia myöhässä mutta se on pieni hinta vähemmästä kiukusta.

eilen minä vielä ajoin kiukusta huolimatta kaupunkiin ja menin kaikkiin kauppoihin, joissa minulle tuli vain paha mieli ja enemmän kiukkua, koska minä en pidä kaupoista. enkä kaupunkien keskustoista. ja kun viimein päätin lähteä taivas päätti sataa neljännestunnin aikana alas kaikki maailman vedet, kaikki maailman rakeet ja kaikki maailman salamat. ja kadut tulvivat, ihmiset kiljuivat enkä minä tietänyt pitäisikö kiroilla vai nauraa ja sitten tein vähän kumpaakin yhtä aikaa. loppuillan makasin kotona peittojen alla enkä taaskaan tiskannut enkä taaskaan pessyt pyykkiä enkä taaskaan imuroinut enkä taaskaan vaihtanut lakanoita enkä taaskaan kuurannut ikkunoita mutta niitä ei näissä raesateissa ehkä kannatakaan.

ja kun minä tulin kotiin, putkista tuli jo vettä, ruskeaa ja yskähdellen niin että minä säikähdin erikseen jokaisen hanan kohdalla mutta tuli yhtä kaikki. mutta katua myllättiin edelleen, oli isoja koneita ja joitakin miehiä (mutta toiset olivat sentään menneet jo kotiin tai minne menevätkään) ja hirveä jyry enkä minä olisi sitä enää jaksanut kuunnella kun jo muutenkin olin sisu kuopalla ja läpimärkänä kesäkuun viimeisen päivän sulaneista rakeista.

kotona minä söin kookosjukurttia ja kirsikoita ja lempeää, hitaasti keitettyä kahvia ja haaveilin sateenkaarenvärisistä juoksukengistä, jotka näin kaupassa mutta joita en jaksanut sovittaa, koska kiukku ja koska kaupat. ensi viikoksi minä kerään sisua ja voimia ja rohkeuksia ja menen uudelleen kaupunkiin ja ostan uudet juoksukengät ja uudet silmälasit tai ainakin sovitan molempia koska kumpiakin tarvitsisin mutta molemmat ovat yhtä kauheita ostaa. minulla on yhtä lailla vinot jalat ja vinot silmät että kun niihin tarvitsee jotain ostaa, siihen täytyy aina keskittyä erityisellä huolellisuudella ja tarmolla ja sellaista tarmoa pitää erikseen kerryttää ja siltikin sitä riittää vain yhteen kertaan kahden–kolmen vuoden välein.

ja kun yö tuli, ei minussa enää ollut unta yhtään väsymystä kyllä mutta unta ei. katselin nuoria jalkapalloilijoita, minua kymmenen vuotta nuorempia, jotka laittoivat palloja maaliin koko maailman silmien edessä niin kuin eivät koskaan olisi muuta tehneetkään (eivätkä ehkä olekaan) ja lopulta repesivät kuka riemuun ja huutoon, kuka katkeraan itkuun (ja huutoon). ja kun kamerat sammuivat, siinä minä yhä edelleen makasin ja valvoin eikä mistään unesta mitään tullut, ei nyt eikä myöhemmin.

siksi minä astuin toimiston ovesta sisään vasta seitsemään minuuttia yli kymmenen, koska vihdoin joskus aamuyöllä uni tuli minuun niin kuin useimmiten kuitenkin käy ja kun se kerran tulee, ei se sitten enää millään tahtoisi lähteä ja jatkaa matkaansa vaikka minä lupaan, että heti illan tullen se saa kyllä mielihyvin palata. aamulla sen joutuu aina heittämään väkivalloin pihalle ja kun sen kanssa aamulla taistelee, saa taistella taas illallakin ja siinä sitä ollaan ja pyöritään.

sitäkin ajattelin, että jos minä kirjoittaisin gradua tällä samalla vauhdilla, yhden kokonaisen tunnin päivässä, se olisi valmis kahdenkymmenen päivän päästä eikä minun tarvitsisi ajatella sitä enää koskaan mutta se vasta onkin huimaava ajatus. voi olla, että sitä täytyisi vähän hioa ja tarkistella mutta kun minä olen nyt ajatellut sitä jo neljä vuotta etukäteen, niin ehkä ei sitten niin kovin paljon kuitenkaan.

sitten minä voisin taas hetken tuntea itseni ehjemmäksi ja kokonaisemmaksi ja oikeammaksi ihmiseksi, niin sanovat rohkaisevasti ne, jotka ovat sen kanssa myös painiskelleet ja lopulta päässeet niskan päälle. enkä minä sitä epäilekään eikä kolme viikkoa ja tunti päivässä kuulostaa yhtään miltään mutta.

Viimeiset kahdeksan minuuttia istuin hiljaa paikallani. Välillä katselin pihalla telmivää punatukkaista lasta.


tunti toimistolla (tiistai)

Välillä yritän kirjoittaa aamusivuja, mutta yleensä en muista/ehdi/jaksa/etc. Laura kirjoittaa joskus tunnin tekstejä ja niin minäkin tänään toimistolla kirjoitin melkein kokonaisen tunnin (n. klo 14.56–15.52), kun mistään muusta ei tullut mitään. Sen kummemmin suunnittelematta tai hiomatta.

olen niin väsynyt, etten pysty enää mihinkään. mihinkään. olen istunut viikon tässä paikallani, nojannut leukaa käsiin ja tuijottanut vuoroon ikkunasta takapihan nurmikkoa, vuoroon älypuhelimen näyttöä. pitäisi tehdä viimeiset työt ennen kesälomaa, mutta minun sisälläni ei ole enää mitään muuta kuin kiehuvaa tuskaisuutta.

lääkäri sanoi, että ole kaikessa rauhassa. tee kaikessa rauhassa, valmistele syksyä varten, älä ota paineita. mutta heti kun palasin, unettomuus palasi. tuskaisuus ja korvennus rinnassa palasivat. venyvä väsymys, joka painaa silmäluomia iltaisin muttei anna nukahtaa, itkettää herätyskellon aamuisin soidessa ja tekee illoista tahmeita, hiljaisia, mitäänsanomattomia.

toimiston pihalla nurmikko on vihreä, aurinkoisina päivinä siellä makaa ihmisiä mutta tänään ei ketään. lokit lentävät kaaressa sen yllä. iltaisin kuulen niiden kirkunan ikkunasta, kirkunan ja ihmisten ilonpidon. pidän ikkunaa auki vaikka palelee, jotta kuulisin. että maailmassa on vielä elämää.

olin ajatellut kirjoittaa tunnin tekstin, mutta tunti on niin pitkä aika että. varsinkin tällaisina hetkinä ja päivinä tunti on sanoinkuvaamattoman, puuduttavan, piinaavan pitkä aika. minä kääntelen päätäni ja nyrjähtäneeseen lapaan sattuu, aina johonkin sattuu lapaan selkään päähän taikka sydämeen. se saattaa olla lainaus jostakin laulusta minä en ole varma.

käännän päätäni oikeaan ja näen isoruutuisen ikkunan vihreän nurmen ja keltaisen taksin joka kylkiteippausten mukaan vie lentokentälle. käännän päätäni vasempaan ja näen joogaavan karhun jalkapallopojan ja puuväreillä piirretyn keijuprinsessan. siinä minun voimaeläimeni. en tiedä voiko niitä sanoa supervoimiksi.

välillä minä nousen käyn puuteroimassa nenän postilaatikolla huuhtelemassa kahvikupin täyttämässä vesilasin tai venyttelen. mitä tahansa, jotta aika loikkaisi vähän tavallista pidemmälle. mitä tahansa, jotta minä en hajoaisi enempää, en päästä enkä lihaksista. eikä minuutteja ole kulunut vielä kymmentäkään.

välillä minä katson vahingossa uutisia. näinä aikoina uutisia ei pitäisi katsoa, sillä ne eivät ole koskaan hyviä. näinä aikoina pitäisi lukea kirjoja. näinä aikoina pitäisi paijata ja olla paijattavana. näinä aikoina pitäisi syödä mansikoita ja jäätelöä meren rannalla ja hikoilla sopivasti. näinä aikoina olisi parasta kaivautua peittomajaan ja jäädä sinne, kunnes koittavat paremmat ajat.

toiset sanovat, että ei saa lannistua. ei saa jäädä tuleen makaamaan. ei saa luovuttaa nyt nimenomaan NYT EI SAA luovuttaa. paremmat ajat eivät koita jos me jäämme peittomajoihin. paremmat ajat eivät tule, ne tehdään.

mutta tiedättekö, minä en nyt jaksa. minä en nyt pysty muuhun. minä olen pystynyt niin kauan, niin moneen. nyt minä haluan vain olla ja ottaa sumuisia kuvia kirjapinoista ja kirjastoista ja pallokentistä ja toisista, yhdentekevistä asioista. siitä mikä silmiin osuu. minä haluan syödä suklaata tiistaisin. minä haluan syödä ruoan sängyssä ja olla tiskaamatta viikkoon ja laulaa ihan vähän.

minä haluan kuulla lokkien kirkuvan.

minä olen kirjoittanut TÄRKEÄT ASIAT sateenkaarenvärisille liimalapuille, järjestänyt ne päällekkäin ja rinnakkain, alleviivannut toisen sateenkaaren värisillä kynillä, repinyt laput ja kirjoittanut uudestaan. silti takaraivossa ja toimistossa on yhtä harmaata.

minä olen liimannut toiselle seinälle värikkäitä kuvia ja kasannut kirjapinoja. toiselle seinälle sain kuolemasta kertovan taulun.

minä voin tehdä kaikenlaisia asioita enkä sittenkään pääse eroon niistä toisenlaisista.

minä olen virttynyt tai jokin on, mieli vai – maailma? eikä virttymystä katsota hyvällä niin kuin virittyneitä, virkeitä, viattomia siis niitä joissa ei ole vikoja. mutta kukaan ei epäile mitään, riittää että minä istun tässä ja naputuksen ääni kuuluu näppäinten ja kirjainten, kirjaimet ovat minun työni eivät tällaiset mutta samalta ne kaikki kuulostavat kun tarpeeksi hajamielisesti kuuntelee.

hajamieli, sellainen minunkin mieleni on ja nyt se harhailee tavallistakin enemmän, hajaantuu hukkuu hapertuu tahtoisin vielä sanoa siroaa mutta siihen päättyvät alkusoinnut ja alkusoinnuista minä pidän, loppusoinnuista en niinkään.

osa siitä palautuu ja virkoaa kun astun toimiston ovesta ulos ja vielä toimistorakennuksenkin ovesta ulos. otan kuninkaallisen pyöräni ja ajaa viiletän kaupungin kehnoja pyöräteitä liian lyhyessä hameessa ja liian viileässä ilmassa sääret paljaina. nyt kun olen taas tottunut paljaisiin sääriin en suostu enää niitä peittämään vaikka aurinkoa ei ole, ei ole kunnolla ollutkaan. vain muutamana päivänä ja juuri niiden päivien aikana minä ja sääret totuimme. ensimmäisenä päivänä meihin paloi jälkiä, sen jälkeen olemme pärjänneet.

kotiin pitäisi polkea kaupungin jyrkin ylämäki mutta minä huijaan otan kiertotien ja ajan keskustan kautta ja vasta sen toista laitaa takaisin ja sielläkin joutuu ajamaan mäkiä mutta helpompia. jos tahtoo asua mäen päällä joutuu aina kiipeämään mäkiä mutta toiset mäet ovat pidempiä ja loivempia kuin toiset, eivät välttämättä pienempiä mutta helpompia kestää.

väliin tuijotan taas ulos ikkunasta kädet lanteilla niin kuin miettisin oikein tiukasti jotain. oikeasti yritän vain pitää silmät hereillä peitellä haukotuksiani. taivaastakaan ei näe mitään, se on kokonaan pumpulinvalkoisten pilvien peitossa. jonain päivänä, jonain päivänä vielä minä teen kaiken mitä pitää. järjestelin tänään jo kaiken pinoihin ja listan olen tehnyt jo sitä aiemmin ja ne sateenkaarenväriset liimalaput ja ne toisen sateenkaaren väriset tusseilla piirretyt alleviivaukset kaiken sen minä olen tehnyt jo enää täytyisi tehdä ne asiat. jonain päivänä minä teen.

oikeastaan ei kai kuuluisi pitää taukoja, ei tuijotella ikkunasta kädet puuskassa eikä nojailla käsiin ei haukotella eikä nousta hakemaan vettä (juomatauko) eikä juoda sitä vaan pitäisi kirjoittaa yhteen pötköön kaikki mitä mieleen tulee mutta siihen minulla on vielä matkaa.

asiat eivät tule minun mieleeni pötkönä vaan yksi kerrallaan pudoten ja ennen kuin ne voi sanoa, niistä pitää jo kutoa edes puolikkaita lauseita ja siihen menee aina aikaa. minun lauseeni tulevat nopeammin kuin monen muun lauseet mutta hitaammin kuin yksittäiset katkeilleet sanat tai ajatustenpötköt.

lisäksi minun siiventynkiäni kivistää vaikka yritän istua mahdollisimman hyvässä asennossa selkä suorassa olkapäät alhaalla ja kyynärät pöydän päällä alavatsa tiukkana niin kuin kuuluu tehdä istuessa seistessä maatessa juostessa potkaistessa joogatessa toista ihmistä maatessa ja aina hamaan loppuun saakka. mutta siiventyngässä taitaa olla minun heikko kohtani.

tai yksi niistä minusta tuntuu että minussa on toisiakin heikkoja kohtia, aika monia. eivät välttämättä aina samoina päivinä ja yhtä aikaa mutta joskus niinkin.

tällaista oli joskus olla kaupassa töissä kun ei ollut yhtään asiakasta ja oli jo tehnyt kaikki rästissä olleet ja tarkistanut kahteen kertaan ja toistanut samat yhdentekevät lauseet niin monesti, ettei enää yhtään kertaa jaksanut varsinkin kun on tällainen kuin minä olen, että juttelu ei sillä tavalla juurikaan kiinnosta, mutta sulkemisaikaan oli vielä tunteja.

täällä ei ole sulkemisaikoja, työt kasaantuvat pinoiksi minun työpöydälleni ja sähköpostiini ja niskani päälle niin, että painun kumaraan (ja ne siiventyngät särkevät ilmankin) ja valvon pitkät yön tunnit kun aika tuntuu loppuvan. mutta nyt tuntuu kuin aika ei loppuisi milloinkaan ja että eivät nämä työtkään tekemällä minä tiedän senkin jo.

välillä minä pyöritän hartioita niistä kuuluu niin kova rutina että se peittäisi näppäilyn äänetkin ehkä alleen mutta varmasti en voi tietää sillä niitä kahta en osaa sentään tehdä yhtä aikaa. kun pyörittää hartioita niin että rutisee, päähän tulvahtaa yhtäkkiä jostain tuoretta verta mutta siitä ei välttämättä tule yhtään parempi olo vaikka sanontojen perusteella niin voisi luulla. oikeasti siitä tulee huimaus ja vähän heikontekoa. sitten täytyy taas juoda vettä, koska kaikkien tarinoiden mukaan vesi auttaa maailman kaikkiin vaivoihin. vaikka sokkiin se esimerkiksi ei auta, sokkipotilaalle ei saisi antaa vettä ja minua vieläkin kaduttaa, että annoimme vettä sille pojalle, joka kerran 11 vuotta sitten pää pesäpallomailoilla tohjoksi lyötynä soitti aamukolmelta ovikelloa ja pyysi apua (koska sille oli kerrottu, että siinä talossa asuu poliisi vaikkei se poika sitä myöntänytkään). mutta soitimme myös sen äidille ja sen äiti vei sen päivystykseen ja luulen, että me kaikki opimme siitä yöstä jotain.

eikä sitten voi oikeastaan sanoa enää muuta.


joku uusi nainen

toissapäivänä kävin suihkussa
ja jo heti tänään
eletään taas niitä aikoja
kun suihkussakäymisetkin
lasketaan onnistumisiksi
eilen en käynyt mutta
eilen menin ovesta ulos

kun nostaa kädet korkealle pään ylle
ja katsoo alasti peiliin
kaikki vartalossa näyttää hyvältä
ainakin vyötäröstä ylöspäin
eikä vyötäröstä alaspäin
tarvitse katsoa
paitsi sääriin

olen polttanut oikean sääreni
kesän ensimmäisessä raa’assa
auringossa vereslihalle
niin kuin kaikki kipu tihkuisi nyt
siitä ulos
kun ei parempaakaan reittiä löydä
vain palaneen ihon oikeassa sääressä

siirsin rahaa
luottokortilta tilille
ne ovat viimeiset rahat niitä
on kohdeltava hellävaroen
menin kauppaan ryppyisissä vaatteissa
se on uutta
ostin tulitikkuja mutta vain rasiallisen

ehkä minunkin pitäisi
lentää kauas jotta voisin jo matkalla
kohdata sen
jota en tiennyt odottaa
sen sijaan menen aamulla
kampaajalle ja olen taas päivän
joku uusi nainen


kirkas kevät

ei hellä on terävä
kipeä kirkas kiimainen
kevyestä kaukana
viiltää päähän viiltää rintaan
puukot salamat teräväreunaiset kivet
lasinsirut hiekanmurut vielä
lehdettömät oksat yhtäkkiä
räntäsade ensimmäiset hyttyset
ja kaikki muut
haavoja ja ihoa viiltelevät aseet

jos on kirkas on yhtä aikaa sumua
jos kirkas on yhtä aikaa sumua?
entä jos?
lyhyitä puoliksi nukuttuja öitä
pitkiä itkettyjä, venyttyjä päiviä
silmiä kiroaa paljas valo
suolavesi liian nopeat tunnit
sokeritoukat suuretkin tunteet
suljetut sälekaihtimet –
suru. vai sinä?